Kuukausi: kesäkuu 2016

asioidenhoito

Kauhean nopeasti kuoleman jälkeen pitää jaksaa hoitaa pakollisia asioita, pitäisi ainakin jaksaa ja pystyä. Itselläni tämä on vaiheessa, kun en meinaa jaksaa päiviä muutenkaan, kun en halua muistutusta siitä, että minun ihanaa nuorta miestäni ei vaan enää ole. Yksi asia kerrallaan yritän saada pois päiväjärjestyksestä, yksikin pieni tehty asia on tehty asia, mutta yhteiskunta odottaa enemmän, vaatii ja asettaa takarajoja.

Kyllähän järki ymmärtää, että tehtävä ne on ja ,että kyllä, poikani on kuollut eikä enää asioitaan itse voi hoitaa, nyt minulla äitinä on oikeus (velvollisuus) hoitaa ne hänen puolestaan, loppuun. Se siinä varmaan ahdistaakin, se lopullisuus!

Sitä lopullisuutta yrittää väistellä, ehkä pieni epätoivoinen, epärealistinen toivonkipinä jossain yrittää saada tuulta alleen, että jos se ei olisikaan totta? ja on se, totta ja lopullista.

Hautajaisten järjestäminen oli tuskaa, onneksi sain siihen apua ja tukea, mutta henkinen puoli on kuitenkin kokonaan omilla harteilla. Niin nopeasti pitää olla valmis tekemään isoja päätöksiä. Minä en ole! En ollut valmis luopumaan, enkä mitenkään ole valmis saattamaan asioita loppuun! Mistä ihmeestä löydän voimat kaikkeen siihen, mihin yhdenkään vanhemman ei pitäisi voimiaan kuluttaa?

Tänään pesin tiskikoneen pohjalla olevat siivilät ja suodattimet, laskettaneen yhdeksi hoidetuksi asiaksi?

tuoksut

Välillä jostain tulee tuttu tuoksu, poikani tuoksu

Kyyneleet vievät silloin kovin matalaan paikkaan, murrun! Minun poikani ei enää halaa minua, ei enää vaikka pistäisin silmät kiinni ja toivoisin oikein kovasti. En enää tunne käsiä, en enää tunne tuoksua, en sitä hetkeä, kun hän katsoo silmiin ja odottaa, että päästän irti. Päästin ja katsokaa nyt mihin jouduin, luopumaan lapsestani!

Olen kohdannut surua ennenkin, olen ollut murtunut ja rikki, olen itkenyt ikävää vielä kymmenenkin vuoden päästä, itken vähän joskus vieläkin, rakkaitani. Tämä menetys on kuitenkin ihan omaa luokkaansa, pieninä palasina ymmärrän tilanteen lopullisuuden, hetkittäin. Pelottaa ensimmäinen syntymäpäivä, joulu, nimipäivä, kaikki ne hetket kun joukosta puuttuu yksi kovin tärkeä.

Aina tule puuttumaan se yksi tuoksu ;(

 

Matto vedettiin alta
Sydän pieninä siruina
Suru vie voimat
Päivä kerrallaan teeskentelen
Että selviän
Että jaksan
Että tästä vielä mennään eteenpäin

Matto vedettiin alta
Ja tiedän, että
On selvittävä
On jaksettava
On mentävä eteenpäin

Järki sanoo yhtä
Tunteet ihan muuta
Siksi minuutti kerrallaan
yritän

illan pimetessä

Usein kun koti hiljenee, kun ympäristö hiljenee muistot tulee, tai ihan vaan se muisto, että uusia muistoja ei enää tule. Ei koskaan ole ihanasti kaikki lapset kasassa, ei koskaan enää!!!

Miten sitä edes alkaa selittää kenellekään? Jäi ihania muistoja, mutta kun jäi vielä niin paljon kokematta. Parhaimpiin muistoihin kuuluu ilo ja välillä epäilyttää josko sitä iloa enää koskaan tulee? En tarkoita, että suren ja vaikeroin lopun elämääni, vaan että tän kaiken myötä ilokin on muuttunut. Voi nauraa, voi olla iloinen, mutta se ei enää ole ihan sama kun ennen, se ilo, siitä puuttuu se jokin, se huippu on katkennut, eikä sitä voi korjata.

Minun elämäni on vähän vähemmän nyt ;(

kotityöt

Ne tekemättömät

Ei ihan kauheesti kiinnosta. Tai yhtään. Onneksi en ole yksin niitä tekemässä, tai jättämässä tekemättä, koska kahvimuki on tiskattava kerran päivässä, tai kahdessa, muilla astioilla niin väliäkään. Ei oikein ruoka maistu, kahvi onneksi maistuu vielä ihan samalle. Mitään ei oikeastaan tee mieli, joskus sitä kahvia ja tupakkaa tai tekeekö es mieli vai tuleeko poltettua ihan vaan siksi, että on käsillä jotain tekemistä ja saan olla hetken ihan rauhassa, yksin, savuineni?

Täytin äsken tiskikoneen, oon varmaan tän kuukauden aikana täyttänyt sen joskus, mutten nyt yhtään muista, siirsin imuria syrjempään, että pääsin vaatehuoneeseen, kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Lattia huutaa imurointia ja vaatehuone huutaa katastrofialuetta, sinne on ollut niin helppo siirtää tavaraa pois jaloista, ehkä vähän talvikamatkin oli vaiheessa kun elämä muuttui. Nyt kaikki on jotenkin vaiheessa ja vaatehuone suljettu vyörymien pelossa. Millä voimilla minä käyn sitä järjestämään?

Ja luultavimmin käyn pian kuitenkin, juhlapäivä tulossa, sinne pitää mahtua enemmän tavaraa jemmaan ja minä en pysty katsomaan, että joku toinen koskisi minun katastrofialueeseeni. Mieleen välähti päivä kun siivosimme poikani asuntoa, siivosimme, tyhjensimme, sekään ei tykänny, että muut tekee ;(

Hyvä kohta pitää tauko ja mennä keittämään sitä kahvia!

Kuukausi

Kuukausi sitten, nuori mieheni sulki silmänsä viimeisen kerran
Ei enää herännyt ;(

Minusta tuli äiti, jolla ei enää ole yhtä lapsista. Äiti kuitenkin, mutta enkelin äiti. Kaipaan kovasti tälle jotain määrettä, puoliso kuolee ja olet leski, vanhemmat kuolee ja olet orpo, mutta lapsen menettänyt jää väliin, tyhjän päälle, ilman lasta, selittämään, että juu, neljän lapsen äiti, yksi on vain poissa, menehtynyt, kuollut, nukkunut pois.

Kauheita sanoja kirjoittaa, vielä kauheampia sanoa ääneen. En vieläkään mielelläni asiasta puhu, josko puhun koskaan. Tai puhun, niiden kanssa ketkä tietävät, ketkä haluavat olla tukena ja jakaa tätä murskaavaa kipua. Mutta kovin toivon, ettei kukaan tule vastaan missään ja kysy mitä kuuluu?

Kotiin en kuitenkaan voi kai kovin pitkäksi aikaa linnottautua, vaikka niin haluaisinkin?