Usein kun koti hiljenee, kun ympäristö hiljenee muistot tulee, tai ihan vaan se muisto, että uusia muistoja ei enää tule. Ei koskaan ole ihanasti kaikki lapset kasassa, ei koskaan enää!!!
Miten sitä edes alkaa selittää kenellekään? Jäi ihania muistoja, mutta kun jäi vielä niin paljon kokematta. Parhaimpiin muistoihin kuuluu ilo ja välillä epäilyttää josko sitä iloa enää koskaan tulee? En tarkoita, että suren ja vaikeroin lopun elämääni, vaan että tän kaiken myötä ilokin on muuttunut. Voi nauraa, voi olla iloinen, mutta se ei enää ole ihan sama kun ennen, se ilo, siitä puuttuu se jokin, se huippu on katkennut, eikä sitä voi korjata.
Minun elämäni on vähän vähemmän nyt ;(
