Kauhean nopeasti kuoleman jälkeen pitää jaksaa hoitaa pakollisia asioita, pitäisi ainakin jaksaa ja pystyä. Itselläni tämä on vaiheessa, kun en meinaa jaksaa päiviä muutenkaan, kun en halua muistutusta siitä, että minun ihanaa nuorta miestäni ei vaan enää ole. Yksi asia kerrallaan yritän saada pois päiväjärjestyksestä, yksikin pieni tehty asia on tehty asia, mutta yhteiskunta odottaa enemmän, vaatii ja asettaa takarajoja.
Kyllähän järki ymmärtää, että tehtävä ne on ja ,että kyllä, poikani on kuollut eikä enää asioitaan itse voi hoitaa, nyt minulla äitinä on oikeus (velvollisuus) hoitaa ne hänen puolestaan, loppuun. Se siinä varmaan ahdistaakin, se lopullisuus!
Sitä lopullisuutta yrittää väistellä, ehkä pieni epätoivoinen, epärealistinen toivonkipinä jossain yrittää saada tuulta alleen, että jos se ei olisikaan totta? ja on se, totta ja lopullista.
Hautajaisten järjestäminen oli tuskaa, onneksi sain siihen apua ja tukea, mutta henkinen puoli on kuitenkin kokonaan omilla harteilla. Niin nopeasti pitää olla valmis tekemään isoja päätöksiä. Minä en ole! En ollut valmis luopumaan, enkä mitenkään ole valmis saattamaan asioita loppuun! Mistä ihmeestä löydän voimat kaikkeen siihen, mihin yhdenkään vanhemman ei pitäisi voimiaan kuluttaa?
Tänään pesin tiskikoneen pohjalla olevat siivilät ja suodattimet, laskettaneen yhdeksi hoidetuksi asiaksi?
